Armon ja oikeuden yhdistyminen
Jumalan pelastussuunnitelmassa, kristillisessa etiikassa ja yhteiskunnallisessa päätöksenteossa
Miten elämässä ja yhteiskunnan päätöksenteossa voi noudattaa yhtä aikaa kahta ehdotonta standardia, joista kummastakaan ei saisi tinkiä: totuutta ja rakkautta, oikeutta ja armoa? Miten Jumala tekee sen?
Seuraavassa tarkastellaan oikeuteen ja armoon liittyviä käsitteitä ja sovelletaan niitä Jumalan pelastussuunnitelmaan, kristilliseen etiikkaan ja yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Käy ilmi, että samat periaatteet pätevät näihin kaikkiin.
Oheinen kaavio havainnollistaa rakkaudellisuuden ja totuudellisuuden sekä oikeuden ja armon suhdetta:
Rakkaudellisuus ja totuudellisuus yhdistyvät agape-rakkaudessa
Kaavion ylimmällä tasolla on toimijan luonne. Jumalan moraalisiin ominaisuuksiin sisältyvät sekä täydellinen rakkaudellisuus että täydellinen totuudellisuus. (Tämä kahtiajako on yksinkertaisin tapa tarkastella Jumalan moraalisia ominaisuuksia.) Rakkaudellisuuteen sisältyy hyväntahtoisuus ja hyvänsuopuus, lempeys, ansioista riippumaton huolenpito, vakaa ja syvä, epäitsekäs kiintymys.
Totuudellisuus moraalisena ominaisuutena tarkoittaa sitä, että Jumalan luonne ja ajattelu noudattavat johdonmukaisesti sekä faktatotuuksia (totuuksia asioiden tilasta) että arvototuuksia (totuuksia sitä, miten asioiden tulisi olla, toisin sanoen mikä on oikeaa ja väärää, hyvää ja pahaa).
Jumalan yksi ominaisuus ei hallitse toista, joten Hän on samalla kertaa sekä rakkaudellinen että totuudellinen. Kaavion ylimmältä tasolta näkyy, kuinka Jumalan rakkaudellisuus ja totuudellisuus yhdistyvät ja ilmenevät samanaikaisesti Hänen agape-rakkaudessaan. ”Agape” on 1 Kor. 13. luvun ja Joh. 3:16:n rakkautta: se on pitkämielinen, laupias ja uhraa itsensä ja samalla iloitsee totuudesta ja oikeudesta.
Armo ja oikeudenmukaisuus yhdistyvät oikeamielisessä toiminnassa
Kaavion keskitasolta näkyy, millaisia toimintatapoja seuraa toimijan luonteesta. Rakkaudellisuudesta seuraa armollista toimintaa. Jumala hyväntahtoisuudessaan antaa aurinkoa ja sadetta niin väärille kuin vanhurskaille (Matt. 5:45). Hän antaa lahjojaan ilman vastaanottajan ansiota. Jumala on suvereeni ja itseoleva eikä ole kenellekään velkaa, minkä vuoksi armollinen menettely Hänen itse valitsemaansa ja tahtomaansa toimintaa. Jumalan armotekoja ovat maailman ja ihmisen luominen, Hänen hyvät lahjansa, ihmisten kutsuminen ja asettaminen hengellisiin tehtäviin, jne.
Kun perustaudutaan pelkästään totuuteen ja moraalisiin faktoihin oikeasta ja väärästä, päätöksenteko ja toiminta – rankaisu tai palkitseminen - ovat oikeudenmukaisia. Mutta aina oikeudenmukaisuus ei tuota parasta lopputulosta. Kaaviosta näkyy, kuinka oikeudenmukaisuus ja armollisuus sulautuvat yhteen oikeamielisyydeksi. Se on hyve ja toimintatapa, joka sisältää enemmän kuin oikeudenmukaisuus. Siihen sisältyy viisautta, tasapuolisuutta, koko kuvan huomioon ottamista. Kaaviosta näemme myös, kuinka oikeamielinen toiminta perustuu agape-rakkauteen.
Pelastussuunnitelman ydinkysymys on, miten totuudellinen, oikeudenmukaisella tavalla toimiva Jumala voi armahtaa syntiin langenneen ihmisen, päästää hänet moraalisten rikkomusten rangaistuksesta ja tuoda hänet rakastaen yhteyteensä. Jumalan totuudellisuus vaatii moraalisista rikkomuksista oikeudenmukaista tuomiota, mutta samalla Hän rakkaudellisuudessaan ja armollisuudessaan haluaa antaa vapautuksen, uuden mahdollisuuden, parantumisen. Tämä on oikeamielisyyttä – hyvyyttä ja laupeutta, joka on sopusoinnussa totuudellisen oikeudenmukaisuuden kanssa.
Armahdus ja sanktio yhdistyvät imputaatiossa (vastuun ja etujen siirrossa)
Kaavion alimmalta tasolta näkyy, että armollisuudelle perustuva päätös on vapauttava: armahdus. Oikeudenmukaisuudelle perustuva päätös taas on sanktio (rangaistus tai palkkio rikkomuksen tai ansion mukaan). Mutta miten nämä kaksi erityyppistä tuomiota voidaan yhdistää? Tälle on olemassa juridinen termi ”imputaatio”, joka tarkoittaa vastuun ja etujen siirtoa. Vakuutustoiminnassa se voi merkitä auton kuljettajan rikkeen siirtymistä sen omistajan vastuulle. (Termillä on juridiikassa muitakin merkityksiä.)
Kaaviosta näkyy kuinka armahdus ja sanktio toteutuvat samanaikaisesti imputaatiossa. Imputaatiota voi soveltaa yksilöön, ryhmään – ja kuten Jumala teki, ihmiskuntaan. Hän toimii imputaatioperiaatteella päästäessään syntisen, moraalisiin rikkomuksiin syyllistyneen ihmisen rangaistuksesta. Imputaatio-termiä käytetäänkin teologiassa pelastusopillisena käsitteenä. Se tarkoittaa ihmisen hyväksi luettavaa lahjavanhurskautta. Luther puhuu ”autuaasta vaihtokaupasta”: Jeesus otti meiltä syntimme ja antoi tilalle vanhurskautensa.
Onko imputaatio sama asia kuin lunastus? Ei, sillä imputaatiossa vastuu siirtyy laillisesti toiselta toiselle, lunastuksessa toinen vain maksaa hinnan, lunnaat. Sitä, mitä Jeesus on tehnyt ihmiskunnan puolesta, voidaan katsoa kummastakin näkökulmasta.
Toimimalla oikeamielisesti ja soveltamalla imputaatiota Jumala siis pystyy olemaan armollinen oikeudenmukaisella tavalla. Hän ei ole armollinen oikeudenmukaisuudesta huolimatta, sillä kuten edellä todettiin, Hänen yksi ominaisuutensa ei hallitse toisia.
Nämä kolme käsitettä – armo, oikeus ja imputaatio - edellyttävät vastuuhierarkian olemassaoloa. Ystävälle annettu lahja ei ole armoa, vaan vastikkeeton huomionosoitus – ystävät ovat samalla tasolla, eivät hierarkisessa suhteessa. Mutta kun Jumala tai yhteiskunta armahtaa, se on ansioton etu, joka tulee ylemmältä tuomiovallalta
Armon ja oikeuden tasapaino ja epätasapaino inhimillisessä toiminnassa
Rakkaudellisuuden ja totuudellisuuden noudattaminen ja toisaalta niiden väliseen tasapainoon pyrkiminen ilmenevät myös ihmissuhteissa ja yhteiskunnallisessa toiminassa. Tähän liittyviä kysymyksiä ovat mm. ”Miten olla samalla kertaa oikeudenmukainen mutta myös ottaa huomioon ihmisten heikkoudet, olosuhteet, lieventävät asianhaarat? Miten huolehtia heikompiosaisista kokonaisvaltaisesti oikeudenmukaisella ja oikealla tavalla?”
Kun ihminen soveltaa armoa, oikeutta ja oikeamielisyyttä, saattaa syntyä epätasapainoa. Henkilökohtaisella tasolla meillä on usein vaikeuksia rakkaudellisuuden toteuttamisessa. Totuutta on helpompi tuoda esiin ja joskus liialla totuudellisuudella haavoittaa toisia. Siksi Paavali sanoo: ”totuutta noudattaen rakkaudessa” (Ef. 4:15). Toisaalta saatamme katsoa asioita sormien läpi ja toimia korostetun armollisesti sen vuoksi, että joku henkilö on meille rakas. Tästä Paavali kirjoittaa: ”rakkaus ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa” (1 Kor 13:6).
Yhteiskunnallisella tasolla voi yhtä lailla olla epätasapainoa totuuden ja oikeuden hahmottamisessa. Totuudellisuuden sijasta toiminnan lähtökohtana saattavat olla epätotuudet ja toiveajattelu. Päätöksiä tehtäessä epätasapaino voi ilmetä siinä, että etuja ja armahdusta jaetaan liian löyhin perustein, tai siinä, että päätökset ovat tasapuolisuudessaan oikeudenmukaisia mutta kohtuuttomia.
Usein kuulee ihmisten sanovan, että he haluavat yhteiskunnalta oikeudenmukaisuutta. Tarkempi ilmaisu olisi, että he haluavat yhteiskunnalta oikeamielisyyttä – sitä, että armo ja oikeus ovat tasapainossa. Hyvässä yhteiskunnassa yhdistyvät oikeudenmukaiset ja armolliset piirteet oikeamielisellä ja eettisesti kestävällä tavalla. Syylliset saavat rangaistuksen, joka vastaa tekojen vakavuutta. Syyttömät, vahinkoa kärsineet saavat korvauksen. Apua tarvitsevista pidetään huolta.
Oikeamielisyyden soveltamisella on hintansa. (Jumalakin maksoi ihmisen pelastamisesta hinnan.) Kun heikommassa asemassa oleva saa tukea, joku toinen maksaa erotuksen. Moraalisesti terveet ihmiset kuitenkin maksavat mielellään hinnan oikeamielisyydestä. Oikeamielisyys on paitsi Jumalan ominaisuus, myös kristillisen etiikan keskeinen elementti. Meidän tulee tehdä Jumalan valtakunnan tekoja. Jo Mooseksen laissa oli runsasti säädöksiä köyhistä ja heikoista huolehtimiseksi. Heikkojen ja haavoittuvien auttaminen ei ole valinnaista, vaan eettisesti välttämätöntä.
Ihmisten oikeustajua loukataan, jos moraalisesti väärillä teoilla ole riittäviä seuraamuksia – esim. jos esimerkiksi väkivaltarikoksesta saa vain ehdollisen tuomion. - ”Mitä Jeesus tekisi?” voi olla hyvä kysymys, jos vastaukset perustuvat raamatullisille totuuksille eikä inhimillisille mielikuville. Voidaan ajatella: ”Jeesus antaisi anteeksi ja vapauttaisi tämän tuomitun”. Mutta vapauttaisiko hän seuraavankin? Tyhjentäisikö hän vankilan? Syntien anteeksiantaminen ja rikosoikeudellinen vastuu yhteiskunnan edessä ovat eri asioita.
Ihmisten oikeustajua loukataan myös, jos vastuun ja etujen jaossa toimitaan siten, että armoa ja hyvyyttä jaetaan puutteellisin perustein ja hyväntahtoisuutta ja laupeutta sovelletaan ilman totuutta. Monista viime aikojen mielipiteenilmauksista käy esiin, että esimerkiksi pankkien pelastuspaketteja ei ole koettu oikeudenmukaisiksi. Ihmisten mielestä tämäntapaisista ratkaisuista puuttuu oikeudenmukaisuuden elementti, minkä vuoksi annettu tuki toisin sanoen on luonteeltaan armon periaatteella annettu lahja. Tilanteissa, joissa ei ole oikeamielisyydestä nousevia perusteita, toiset maksavat toisten puolesta.
Niin henkilökohtaisessa elämässä kuin yhteisössä on tärkeää löytää totuuden ja rakkauden, oikeuden ja armon tasapaino. Kun kristitty elää elämäänsä ja tekee päätöksiä, kaiken perustana ovat Jumalan ominaisuuksista johdetut arvot. Jeesuksen seuraaja on Jumalan pyhyyden ja rakkauden kokija ja niiden edustaja maailmassa. Agape-rakkauden tulee olla keskeinen vaikutin hänen elämässään. Tämä rakkaus, Jumalan rakkaus ”on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu" (Room. 5:5). Efesolaiskirjeessä Paavali sanoo: "Vaeltakaa valkeuden lapsina, sillä kaikkinainen (1) hyvyys ja (2) vanhurskaus ja (3) totuus on valkeuden hedelmä." (Ef. 5:9)
